Kuulon merkitys pianonvirittäjän työssä
Pianonvirittäjän työssä olennaisen tärkeää on hyvä ja tarkka kuulo, samoin kuin korvan ja käden saumaton yhteistyö.
Kuulon tarkkuus ja herkkyys ovat äärimmäisen tärkeässä asemassa virittäjän työssä. Pianonvirittäjäksi opiskelemaan lähteviltä vaaditaankin jo ennen opinto-oikeuden saamista kuulontutkimus, jossa ei saa esiintyä poikkeamia. Tämä siitä syystä että edellä mainittujen osasävelten äänenvoimakkuus on niin heikko, että hiukankaan heikompikuuloinen ei opi niitä edes löytämään perusäänen alta.
Sivusta kuunnellessa kuulostaa siltä kuin pianonvirittäjä löisi jokaista kosketinta suurella voimalla, ja ääni on kova, mutta virittäjä ei itse asiassa kuuntele kyseistä kovaa ääntä, vaan jokaisen äänen mukana soivia pieniä ja hiljaisia osasäveliä. Näiden osasävelten äänenvoimakkuus on pianon laadusta riippuvainen, siten että huonolaatuisemmissa pianoissa osasävelten määrä ja äänenvoimakkuus voivat olla hyvinkin hiljaisia, lähes olemattomia. Kuitenkin hyvälaatuisessakin pianossa virittäjälle tärkeiden osasävelten äänenvoimakkuus on vain murto-osa perusäänen voimakkuudesta.
Pianon virittäminen perustuu tasavireiseen viritysjärjestelmään, jonka aikaansaamiseksi pianon eri äänten tietyt osasävelet viritetään yhteen, tai tarkoin määritellyllä tavalla toisistaan poikkeaviksi, riippuen siitä viritetäänkö puhdasta tai ns. temperoitua intervallia. Näin voidaan todeta että osasävelten häiriötön kuuleminen on välttämätöntä pianonvirittäjälle.
Virittäjä kuulee osasävelten väliset taajuuserot huojuntoina. Kaksi lähes samantaajuista ääntä yhtaikaa soidessaan aiheuttavat aaltoliikkeiden yhdistymisen, jossa tihentymien ja harventumien jaksotus kuuluu huojumisena. Tämän huojunnan perusteella pianonvirittäjä määrittelee kuinka kaukana kyseiset äänet ovat toisistaan, ja tietää miten muuttaa toisen äänen korkeutta, jotta päädyttäisiin oikeaan lopputulokseen.
Virittäessä verrataan siis aina kahta ääntä toisiinsa. Toinen on vertailukohta, ja toinen se mitä muutetaan. Jos yhtaikaa soivia ääniä on useampia (musikaalisten äänien lisäksi esimerkiksi radio, televisio, kotieläinten ääntely, ilmastoinnin kohina, loisteputkien resonanssi tai muut häiriöäänet), nämä äänet sekoittuvat kuunneltavana olevaan intervalliin, jolloin ei ole mahdollista tarkkaan kuulla viritettävän äänen taajuutta. Samalla tavoin esimerkiksi tinnitus estää kuulemasta niitä ääniä joihin virittäjä voi, ja joihin virittäjän pitää voida vaikuttaa.
Tinnitus voi, paitsi sekoittaa soivia ääniä, myös peittää soivasta äänestä tiettyjä taajuuksia, jolloin pianonvirittäjän on mahdoton kuulla soittimen sointia samalla tavalla kuin ilman tinnitusta. Tämä on erityisen suuri haitta intonointityössä, jossa virittäjä muokkaa vasaroita käsittelemällä pianon ääntä eri sävyiseksi. Äänen sävykin muodostuu juuri aiemmin mainituista hiljaa perusäänen mukana soivista osasävelistä.